Pikku-Kalle meni kouluun ja opettaja kysyi: – Mikä sinun nimesi on? – En tiedä, Pikku-Kalle vastasi. – Saat läksyksi opetella oman nimesi, opettaja sanoi.
Pikku-Kalle meni kotiin ja kysyi veljeltään joka pelasi videopelejä: – Mikä minun nimeni on? – Haista home, veli sanoi.
Sitten Pikku-Kalle kysyi siskoltaan joka leikki barbeilla: – Mikä minun nimeni on? – Ahaa okei, Ahaa okei, sisko sanoi.
Seuraavaksi Pikku-Kalle kysyi isältään joka puhui puhelimessa: – Mikä minun nimeni on? – Talon perimmäisessä roskiksessa, isä sanoi.
Sitten Pikku-Kalle kysyi pikkuveljeltään joka leikki pikkuautoilla: – Mikä minun nimeni on? – Pienellä punaisella autolla, pikkuveli sanoi.
Seuraavana päivänä Pikku-Kalle meni kouluun ja opettaja kysyi? – Mikä sinun nimesi on? – Haista home, Pikku-Kalle vastasi. – Noin ei puhuta opettajalle. – Ahaa okei, ahaa okei. – Missä sinä muuten asut? – Talon perimmäisessä roskiksessa. – Millä sinä pääset sinne? – Pienellä punaisella autolla.
Vaimo mesosi, että naiset muka pystyvät miehiä paremmin tekemään samanaikaisesti. Sanoin, että rauhoitu, istu alas ja ole hiljaa. Näistä kolmesta häneltä ei onnistunut yksikään
Pekka oli markkinoilla myymässä perunoita, kun häneltä äkkiä pääsi valtava pieru. Kaikki markkinoillaolijat räjähtivät nauramaan. Pekka palasi kotiin häpeissään. Häntä hävetti niin kauheasti, että hän lähti kotikaupungistaan ja kierteli ympäri maailmaa vuosikaudet. Viimein hän uskaltautui palaamaan kotikaupunkiinsa luulleen häpeällisen tapahtuman jo unohtuneen. Kotikaupunki oli muuttunut. Taloja oli purettu ja uusia oli rakennettu. Markkina-aluekin oli aivan erinäköinen. Sen reunaan oli ilmestynyt uusi rakennus. Pekka rohkaisi itsensä ja kysyi eräältä mieheltä: – Milloin tuo talo on rakennettu? – On siitä jo aikaa. Se rakennettiin kuusi vuotta, kaksi kuukautta ja kahdeksan päivää sen jälkeen, kun Pekka pieraisi markkinoilla.