Elipä ennen, kauan sitten, vanha eukko pienessä mökissä Kummitusvuorella. Joka ilta kun hän meni maata, valot sammuivat itsestään ja ikkunat aukenivat naristen ja tuuli puhalsi sisälle. Ja tätä menoa jatkui monta vuotta. Arvaa kuka se kummitus oli? SINÄ!
Miehillä oli ainainen kisa keskinäisestä paremmuudesta asiassa kuin asiassa. Nyt toinen miehistä oli ajatellut lyödä ystävänsä ällikällä. Hän aikoi esitellä hyvin erikoisen koiransa.
Sorsia löytyi heti. Laukaukset kajahtelivat ja ensimmäinen sorsa mätkähti järveen. Koira säntäsi veteen ja veden pintaa pitkin jousten kävi noutamassa saaliin. Mies ajatteli tällaisen näytöksen tekevän taatusti suuren vaikutuksen ystäväänsä. Mutta toinen ei sano mitään. Sama toistuu kaksi kertaa, mutta kolmannella kerralla mies ei enää kyennyt olemaan vaiti, vaan sanoi: ”Johan on kumma! Olet nähnyt koirani juoksevan veden pinnalla etkä sano mitään!”
”No jaa”, vastasi toinen. ”Eihän se todista mitään muuta kuin että koirasi ei osaa uida.”
Kello löi kaksitoista keskiyöllä. Eräs mies käveli pimeällä kadulla. Pimeän kadun varrella oli pimeä portti. Pimeän portin takana oli pimeä piha. Pimeällä pimeällä pihalla oli pimeä pimeä käytävä ja pimeän käytävän päässä oli pimeä pimeä talo. Tämä mies avasi pimeän pimeän portin, käveli pimeän pihan poikki pimeää pimeää käytävää pitkin pimeän talon ovelle ja avasi sen. Ovi narahti, veitsi kilahti, kuuluu huuto: – Äiti, tuo potta!